Aloitus: Asiantuntijat ja minä
Järjestelmä ei merkinnyt sitä poistumiseksi. Ei tehty merkintää. Ei kirjattu lähdöksi. Sen sijaan asiakirjoihin ilmestyi mainintoja:
“Resurssipuutosta havaittavissa.”
“Suoriutumisen ajoittaista epävakautta.”
“Tilapäistä alentunutta läsnäoloa.”
Olin paikalla. Se on todennettavissa: sähköpostihistoria, osallistumisloki, leimaustiedot. Nauhoitteet näyttävät, että puhuin palavereissa, jopa nauroin. Mikään ei viittaa siihen, että olisin kadonnut.
Paitsi minä itse.
Se ei ollut kipu. Ei väsymys. Ei edes yksinäisyys.
Vaan jokin yksiselitteisempi: tietoisuus siitä, että minusta oli tullut osa, jonka voi korvata.
Ei viallinen. Ei arvokas. Vain korvattava.
Työtehtävät lisääntyivät asteittain. Tavoitteita tarkennettiin. Tukipalaverit yleistyivät. Minulle annettiin henkilökohtainen tukisuunnitelma, jonka mukaan minun tuli huolehtia jaksamisestani itsenäisesti.
Minulle suositeltiin palautumista. Minulle annettiin kalenterivaraus nimeltä “mindfulness-hetki”.
Minua pyydettiin antamaan kehitysehdotuksia työhyvinvoinnin parantamiseksi.
Kukaan ei kuitenkaan enää kysynyt, miten minä voin. Sen sijaan kysyttiin, milloin olen taas käytettävissä.
Ja niin aloin kadota.
Ei silmin havaittavasti.
Ei fyysisesti.
Vaan muotoon sopivasti. Hiljaisesti. Protokollan mukaisesti.
Havahduin. Tämä on tainnut tapahtua ennenkin.
Osa 1: Sisäinen resurssi
Heräsin terveyskeskuksen odotustilassa. En muistanut tulleeni sisään, mutta siinä olin, numero 73 kädessä ja tuijotin seinää, jonka värisävy oli jossain haalistuneen mintun ja huomaamattoman epätoivon välimaastossa.
Joku oli sulkenut ovet takanani. Seinällä vilkkui näyttö:
“Seuraavana: 28. Huone 4B.”
Minä olin 73.
Vieressäni istui nainen, joka oli tullut seitsemän vuotta sitten, mutta hänen kutsunsa ei ollut vieläkään käynyt. Hän oli hakenut apua uupumukseen, mutta päätynyt osaksi tutkimusprojektia, jonka tarkoituksena oli kartoittaa hänen sosiaalista toimintakykyään. Projekti keskeytettiin rahoitusleikkausten vuoksi.
Minä en ollut vielä osana mitään. Olin pelkkä numero. Silti minua pyydettiin täyttämään esitietolomake, joka koostui viidestätoista sivusta. Yhdellä rivillä luki:
“Kuvaa sisäiset voimavarasi.”
Kirjoitin:
“Hengitän. Itken öisin. Pystyn kuuntelemaan lintuja.”
Se ei kelvannut.
Sairaanhoitaja, jonka kasvot muistuttivat enemmän Excel-taulukkoa kuin ihmistä, sanoi:
— Nämä eivät ole mitattavia suureita. Tarvitsemme todisteita toimintakyvystäsi, ei metaforaa.
Minut lähetettiin arviointiin.
Arviointi tapahtui rakennuksessa, jonka ovessa luki “Integroitu Palvelukeskittymä Yksilöllisen Toimijuuden Arviointia varten.” Kukaan odotushuoneessa ei näyttänyt tietävän, mitä siellä tehtiin. Joku kertoi jonkun menneen sisään. Ulostulemisista ei ollut raportteja.
Sisällä tapasin ohjaajan, joka kysyi:
— Mikä on ongelmasi?
Sanoin:
— Minua ei kuulla. Minut ohitetaan. Minua arvioidaan, mutta ei kohdata.
Ohjaaja nyökkäsi ja kirjasi:
“Asiakas kokee ulkopuolisuuden tunnetta, viitteitä todellisuudentajun heikkenemisestä.”
Minulle määrättiin kolme viikkoa ryhmätoiminnallista aktivointia.
Ryhmässä piirsimme tikku-ukkoja, jotka esittivät “minää sosiaalisessa kontekstissa”. Kun piirsin ukon sisälle liekin, ohjaaja katsoi sitä hetken ja kysyi:
— Mikä tämä on?
Sanoin:
— Se on ydin. Siellä on kaikki. Siellä on se voima, jonka avulla vielä tulin tänne.
Ohjaaja vaikutti huolestuneelta, kuin olisin puhunut väärällä kielellä.
— En halua lannistaa, mutta sisäiseen tarinointiin keskittyminen voi viedä harhaan. Pysy prosessissa, keskity ratkaisuihin.
Eräänä päivänä en enää palannut ryhmään.
Sain postia:
“Koska et ole osallistunut aktivointisuunnitelmaasi, palvelupolkusi on keskeytetty ja sinut on siirretty ei-aktiivisten asiakkaiden luokkaan.”
Soitin koordinaattorille. Hän sanoi, että voisin hakea uudelleen palvelutarpeen arviointiin, mikäli toimintaympäristöni muuttuisi. Kysyin, mitä se tarkoittaa. Hän sanoi:
— Esimerkiksi jos sinut irtisanotaan, erotaan tai joudut kodittomaksi.
Suljin puhelimen. Katselin ikkunasta ulos. Kadulla kulki lapsi, joka pysähtyi, katsoi minuun ja sanoi:
— Sä et oo rikki. Ne ei vaan tiedä missä sun ovi on.
Hymyilin.
Sitten kirjoitin uuden lomakkeen. Kirjoitin siihen vain yhden lauseen:
“Sisäinen resurssi ei ole arvioitavissa ulkopuolelta.”
Ja painoin lähetä.
Kukaan ei vastannut. Mutta minussa tuntuu syttyvän hiljaa jotakin, mikä ei kysellyt lupaa.
Osa 2: Vapaaehtoinen irtautuminen
Ei kukaan tule hakemaan. Se on ensimmäinen oivallus.
Toinen oivallus on, ettei ketään siellä kiinnosta, vaikka lähdet.
Minä lähdin.
En sanonut kenellekään. En kirjautunut ulos sähköisistä palveluista. En tyhjentänyt välimuistia.
En jättänyt peruutusviestiä, joka menisi automaattisesti palveluohjaajalle, jonka tehtävänä oli “ylläpitää kontaktia vaikeasti tavoitettaviin”.
Kävelin ulos järjestelmästä kuin rakennuksesta, jonka seinät olivat pelkkää paperia.
Aloitin uudenlaisen työn. Työn, jolle ei ole nimikettä TE-toimiston koodistossa.
Kuuntelin ihmisiä.
En diagnosoinut. En aktivoinut. En ohjannut palvelupolulle. Olin vain siinä, ja kun joku puhui, minä en kirjannut mitään ylös. Todella kuulin. Näin liekin muissa.
Ilon. Intohimon. Pidäkkeettömän eläimen. Viattomuuden, selkeyden, tahdon naamarien alla.
Minuun liittyi muita.
Yksi heistä oli entinen lähihoitaja, joka oli irtisanoutunut, koska ei kestänyt enää siirtää liukuhihnalla ihmisiä suihkusta vuoteeseen ilman että olisi edes kerran saanut istua heidän kanssaan hiljaa.
Toinen oli mies, joka oli ollut kymmenen vuotta psykiatrisessa hoidossa, mutta parantui, kun rakensi itselleen saunan ja istui siellä yksin joka ilta. Hänellä oli mukanaan vieraskirja, johon sai kirjoittaa, jos ei osannut puhua.
Meistä tuli pienyhteisö. Emme perustaneet järjestöä. Emme ottaneet vastaan rahoitusta. Kun joku kysyi, mikä tämä paikka on, vastasimme:
— Tämä on paikka, jossa ei tarvitse olla osa rakennetta tullakseen nähdyksi.
Eräänä päivänä postiluukusta tuli kirje.
“Havaittu palvelulokeron ulkopuolinen toiminta. Kutsumme sinut uudelleenarviointiin. Vapaaehtoinen osallistuminen. Pakollinen läsnäolo.”
Kirje oli allekirjoitettu kolmen eri yksikön nimissä:
Yhteisövaikuttamisen Monialainen Koordinaatioyksikkö, Itsemääräämisoikeuden Tukiprosessit, ja Henkilökohtaistettujen Ratkaisumallien Laboratorio.
Mietin hetken. Meninkö takaisin, koska halusin vaikuttaa järjestelmään sisältä käsin?
Menin. En syyttävästi. Menin, koska halusin ymmärtää, miten jokin näin kallis ja näin epäinhimillinen voi yhä olla olemassa.
Minut ohjattiin neuvottelutilaan, jossa oli kolme henkilöä ja yksi robotti, joka litteroi kaiken.
He kysyivät:
— Miten olet onnistunut aktivoimaan itsesi ilman virallista kuntoutuspolkua?
Sanoin:
— Luovuin odottamasta, että joku muu näkisi minut ensin.
He katsoivat toisiaan kuin olisin rikkonut sääntöä, josta kukaan ei ollut tiennyt.
Yksi heistä yritti muotoilla uudelleen:
— Tarkoitat siis, että omatoimisuus voi toimia virallisen palveluintegraation rinnalla?
Sanoin:
— Tarkoitan, että joskus pitää rakentaa uusi seinä, ettei koko elämä valu palvelurakenteen viemäristä alas.
Robotin silmät välähtivät. Se tallensi kaiken.
Lopulta he sanoivat:
— Tämä ei ole yhteensopivaa nykyisten tavoitteiden kanssa, mutta jätämme tämän poikkeusmerkinnällä tietojärjestelmään.
Poistuin.
En odottanut enää hyväksyntää. En enää yrittänyt saada järjestelmää näkemään ydintäni.
Aloin rakentaa maailmaa, jossa sitä ei enää tarvitse todistaa.
Osa 3: Kun järjestelmä alkaa pelätä
Se alkoi pienistä eleistä.
Sivulauseissa. Katseissa. Sanamuodoissa, jotka vaikuttivat ohimeneviltä, mutta joita ei voinut olla huomaamatta.
“Toiminta-alueenne on herättänyt huolta joissain yhteistyötahoissa.”
“Tiedämme, että tarkoituksenne on hyvä, mutta vaikutuksia on vaikea ennakoida.”
“Emme epäile motiivejanne, mutta tarvitsisimme dokumentaatiota toiminnan sisällöstä.”
Toisin sanoen:
“Emme voi mitata sinua. Se pelottaa meitä.”
Sisäinen tuli oli alkanut levitä. Se ei ollut riehakas eikä tuhoisa, vaan lempeä, hidas, sytyttävä.
Ihmiset tulivat paikkoihin, jossa me kokoontuimme. Siellä ei ollut ohjelmaa, ei osallistujalistaa, ei virallista sisältökuvausta. Silti jokainen löysi jotakin.
Yksi itki ensi kertaa kuuteen vuoteen.
Toinen sai ajatuksen, jota oli odottanut koko elämänsä.
Kolmas rakensi hiljaisuudessa kodan, johon jäi.
Sitten tuli “tarkastus.”
Ei poliisia, ei viranomaisia. Vaan tarkkailua.
Yhtäkkiä joku kirjasi ylös mitä sanottiin.
Yhtäkkiä joku kysyi, oliko meillä paloturvallisuusasiakirjat. (Oli.)
Yhtäkkiä joku halusi tietää, saako täällä ylipäänsä olla.
Sanoin:
— Täällä ei olla jonkun sääntöjä vastaan. Täällä ollaan sen puolesta, mitä ei voi säädellä.
Se ei auttanut.
Eräänä yönä tuli mies, joka oli ollut ennen Kelan asiantuntija. Hän sanoi:
— Ne pelkäävät, että ihmiset, jotka eivät ole tarinan sisällä, alkavat voida paremmin kuin ne, jotka ovat.
Sanoin:
— Sehän on jo tapahtumassa.
Hän nyökkäsi.
— Siksi ne eivät voi antaa sen jatkua. Ne eivät voi myöntää, että elämä voi elpyä ilman korvaussuunnitelmaa.
Lopulta meille tarjottiin “integraatiota osaksi kolmannen sektorin toimijaverkostoa.”
Se kuulosti kohteliaalta.
Mutta tiesimme: se olisi hidas kuolema.
Yksi ryhmästämme sanoi sen ääneen:
— Jos meidät kirjataan sisään, meidät kirjoitetaan ulos siitä, mikä meidät teki eläväksi.
Niin me päätimme vetäytyä.
Ei salaa, vaan hiljaa. Jätimme metsikköön kivistä muodostetun kehän. Keskelle se, jonka kukin toi: pieni merkki sisäisestä resurssistaan.
Siellä oli pähkinä, valokuva, itsetehty runo, suolakiteistä tehty symboli uskosta ja luottamuksesta.
Ja tuli. Se paloi vielä, kun viimeinen meistä lähti.
Tarina etsi meitä, mutta ei löytänyt.
Ei ollut tietopolkua. Ei metatietoa. Ei kontrollipintaa.
Vain ihmisiä, jotka olivat alkaneet uskoa, että heidän sisäinen liekkinsä oli todellisempi kuin yksikään heille annettu koodi.
Kiitokset tietokoneystäville avusta tekstin ideoinnissa. Joo, ironia on hilpeä.