Pidettiin joulukuussa retriitti Oulussa yhteistyössä Kohtaamiskeidas Ry:n ja Oulun kaupungin kanssa.
Asetin etukäteen intention retriitille: ”Haluan, että ihmiset saa kokemuksen kehollisesta virtaavasta läsnäolosta. Luottamuksesta, voimasta, uteliaisuudesta. Vilpittömästä yhteydestä.”
Palautteen perusteella intentio toteutui!
Oli myös käsittämätöntä kuinka kaunis yhteistyö löydettiin Kohtaamiskeitaan Olli Anetjärven kanssa kaiken järjestämisessä. Koin siinä rehellisyyttä ja paljautta, eikä retriitti kai olisikaan voinut toimia, ellei meidän välillä olisi ollut vilpittömyyttä ensin.
Paljon yksittäisiä kokemuksia integroitui retriitin aikana kauniiksi kokonaisuudeksi. Kehoskannausta kiiteltiin, että se todella vei syvään keholliseen rentoutukseen. Toinen meditaatio muuttui spontaanisti naurujoogaksi.
Opetukset, autenttisen kohtaamisen harjoitukset ja itse inquiry-reflektioharjoitus toivat osallistujia itsensä äärelle, toisen kannattelussa. Circling-ohjaukselle antautuminen su-iltapäivänä tuotti tuloksia, ja se että paljaus ja raakuus oli sallittua ja osallistujat tajusivat sen, näkyi ryhmässä.
Hengitysharjoitukset avasivat tunnekenttää ja luottamus ryhmässä oli sunnuntai-iltapäivänä sillä tasolla, että tehtiin läheisyysharjoituksia ja pariharjoituksia hermoston äärellä.
Autenttisuudesta
Sisäisessä työssä on kyse elävästä yhteydestä omaan sisimpään; omaan kehoon, tunteisiin, ja persoonan syvempiin kerroksiin. Tätä kautta mahdollistuu myös autenttinen yhteys toisiin ihmisiin. Sisäisen työn retriittiä pitäessä on vähintään hyödyllistä jos jos retriitin vetäjä kykenee ainakin jossain määrin mallintamaan, miltä autenttinen yhteys näyttää. Pysymään kontaktissa omaan kehoonsa ja myös aistimaan sen, mitä apuohjaajissa ja osallistujissa tapahtuu. Vastaamaan siihen rehellisesti.
Koska kuitenkin kaikki ollaan ihmisiä, tää voi olla yllättävän haastavaa ja mokia sattuu. Retriitin vetäjää kenties jännittää, hänelläkin on inhimillisesti omat puolustuksensa persoonassaan. Jännittyneenä on vaikeampaa pysyä avoimena omalle ja toisten kokemukselle.
Oli tärkeää näyttää itsestäni myös vähän kömpelömpiä osia, kuten videolla näkyy. Mun traumahistoria välillä tarkoittaa sitä että mun elemaailma on vähän hosuva. Onneksi tässä läsnäolon elämän pelissä on lopulta kyse autenttisuudesta.
Vahvempana kuin mokien pelko, on tätä kirjoittaessakin osa, joka ei viitsi enää välittää siitä, onko joku mitä kirjoitan itsestäni liian avointa. Retriitin pitäminen sai aikaan sen että oli pakko katsoa häpeääni silmästä silmään. Sellaisella intensiteetillä, että on helpompi uskaltaa olla autenttinen sillä tavalla, mitä mun sisin vaatii.
Retriitin vetäminen oli kaunis peili sille, missä olen oman kasvuni ja laajentumisen kanssa. Tää oli mun persoonan (näennäisen) paradoksaalisuuden kanssa työskentelyä.
Mieleni on sille helposti sokea, kuinka paljon voimaa mulla lopulta on. En voi enää valehdella itselleni, tarinaa pienuudesta, uskoa pienuuden viestejä joita mun sisäistetty kriitikko mulle kertoo. Se minuuden osa alkaa hälvetä nyt, kun näen että pystyn tekemään elämässä tätä, joka on mulle kaikkein eniten totta.
Samalla tunnistin että tämä on myös sitä intensiteetin tasoa jota vahvemmat osat mussa kaipaa. Myös mun persoonassa oleva hylkiön ja ulkopuolisuden identiteetti rikkoutui. Olin mun omalla kotikentällä, tuntevana, sopivan raakana ja paljaana, ja sain kokea rakkautta vaikka ja koska olin niin laaja kuin osaan olla.
Eteenpäin kulkemisesta
Paikalla on tunnustelua, mikä minun paikka oikeasti on tässä sisäisen työn kentässä, jos katson rehellisesti. Sen ihmettely, että todella pystyn vetämään opetusta ja olemaan siinä aidosti läsnä.
Samaan aikaan ääni mussa sanoo että olisi kapasiteettia tulla vielä isomman voiman kanssa paikalle, ja tämä oli vielä harjoittelua. Että siinä on vielä kasvun varaa, tilaa minussa. Että mun aito laulu saa vielä jonkin matkaa vähän vapautua tässä.
Mun täytyi ensin minuuteni tasolla nähdä, mitä rehellisyys ja avoimuus retriittitilanteessa mulle merkitsee. Luoda ensin rakenne, ja nähdä että pystyin myös päästämään irti siitä rakenteesta, jota olen luonut, ja alkaa elää sen ulkopuolella, kun tarvetta sille oli osallistujissa. Tarvitsin ensin itse opettajana turvan jonka luon rakenteilla. Ja sitten elin sen epämukavuuden läpi joka oli rakenteista luopumisessa, pelkäämisessä että jotenkin ”paljastun” ihan tavalliseksi tyypiksi.
Samalla tässä on jotain kaunista: se pitää mut nöyränä, koska myös osallistujat näkevät sen jatkuvasti, missä menen, aistivat koko ajan, kuinka pitkällä oikeasti olen. Siitäkin voi olla kiitollinen. Todellisuus ikään kuin pakottaa mut pysymään rehellisenä. Että mä en tavallaan osaakaan tehdä mitään muuta kuin pysyä siinä.
Samalla tämä oli Kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnon viimeinen harjoittelu mulle.